Pelto hölkkää

Kiksun kanssa käytiin keskiviikkona pyörimässä. Meillä oli omistaja toisella hevosella pyörimässä ja se ruunaa kiinnosti. Koko ajan tarkkailtiin mitä se tekee missä se menee jne. Painoi kyllä paljon oikeaa jalkaa vastaan. Kuljettiin oikeaan kierrokseen pää ulkona ja meinasi taas olla olo etten taas osaa ratsastaa.

Kun hieman saatiin vetreyttä ja taivuttelua niin pikkuhiljaa saatiin apuja läpi. mikä oli todella kiva. En ihan tyytyväinen ollut ravityöskentelyyn. Mutta mitäpä sitä odottaa, jos toista kertaa ratsastamassa. Ruunan kanssa tehtiin erikokoisia ympyröitä ja oon tykänny tän tavasta reagoida apohjeapuihin, koska nakkia sai painaa jalalla sieltä sun täältä eikä se ollut moksiskaan, jos annoit pohjetta hieman liina rajusti äkkiä tai jalka heilahti. Tämä sitäkin herkempi, muttei singahda vaan reagoi.

Laukkaa saatiin vasempaan jo pitkän sivun verran ja viimeksi meni toisaan kolme askelta. muutama pätkä laukkaa ja sitten lopeteltiin. Ei saa tehdä liian raskasta liian äkkiä, mutta yhteen vetona olin ihan tyytyväinen.

Terveisiä hiljaisuudesta

Hevosta ei ole enää, mutta mulle on annettu mahdolisuus hevosteluun. Nakki on edelleen mielessä ja kaipuu ei lopu koskaan, mutta ehkä tavallaan se rentous mitä ratsastuksesta saa.

 Moni varmaan muistaa Sessan meidän ekalta tallilta ja sen kanssa oon parikertaa käynyt puuhaamassa. Se on edelleen poni ja se on perso ruualle ja edelleen se ei ole mikään elävä enkeli. Ollaan käyty ajamassa ja tosiaan on yllättävän hankalaa valjakko vehkeillä valjastus. Nakilla kaikki oli kii aisaan ja se tuntu turvalliselta. Valjakko vehkeissä ne on vaan aisalenkistä läpi ja mäkivyö taka-asiassa kiinni, ei nem ihinkään irtoa, mutta tuntuu silti hurjalle. Maisema ei kyllä vaihdu, mutta on se söpö kun töppöjalkojensa kanssa hölkkää.

Ratsastamassa kävin viime torstaina ekaa kertaa nakin lähdön jälkeen. Sanotaan että oli tosi haikea olo. Hevonen on nimittäin nakin velipuoli. Ne on samasta isästä ja väri on sama ja olemus muutenkin samanoloinen. Kiksu toki hieman arempi ja ehkä suurin ero oli että kun pysäytit taluttaessa niin pysähtyi ja jaksoi odottaa. Hoitaessa se hieman seilaa ja kurnuttaa, muttei vakavaa. Kiltti satuloida ja suitsia.

Ratsastaessa noh, hevosella oli ollut pitkä tauko ja se oli lentoon lähdössä, mutta pikkuhiljaa hevonen rauhottui. Aluksi hevonen nyki kuolainta kun tehtiin alkukäyntejä. Itse istuin aluksi tosi paasti liikettä vastaan. Ohjat käteen ja työstettiin hieman. Hevonen oli todella kevyt suusta eli sulla oli ohjat kädessä ja tunsit suun, mutta hevonen ei nojannut käteen samalla tavalla kun nakki välillä teki.

Alku ravissa oli tosi järkyttynyttä. Hevonen oli kun viulunkieli ja kuski oli kevennyksen kanssa hukassa tämä ravaa enemmän ylös, kun nakki ravasi eteen ja heilutti enemmän sivulta sivulle ja eteen. Tehtiin pellolla isoa ympyrää ja haettiin tuntumaa ja tahtia. Kiksun laukka nousee vasemmalle, muttei jaksa pyörittää ja oikealle ei nouse ollenkaan, Kokeiltiin sitäkin ja se tarjoaa pääasiassa laukkaa, jossa etuosa laukkaa ja takaosa raahautuu perässä, jotain askellajia, mutta pikku hiljaa parannetaan!

lähtötilanne 

Sitten kävin perjantaina taluttamassa Sessaa ja sain ohjasajaa vanhan tutun ponia Doomia. Doomin omistaja omisti Kidin(esiintynyt blogissa vuosia sitten) Doomi oli kyllä aikamoinen poni ja sen kanssa ohjasajo oli tosi erilaista kun nakin. Sen käänsi ympyrälle ja ajatteli että tekee niinkun nakki että kävelee ympyrällä kiltisti, mutta tää veti aina ympäri. Pikkuiljaa parani. Poni oli jäykkis niin harjoteltiin ohjasajaen pohkeenväistöä. Kehuttiin hirveästi kun se edes teki jotakin sinne päin. Oli mukavaa.

Hyvää matkaa

Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yht´äkkiä huomaa
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton, ja
kaipuu suuri
sanaton.

On surun tummaa usvaa hetki hiljainen,
kun aika pysähtyy, jää yksin ihminen.
Ei vuoroaan voi tietää meistä ainutkaan,
mutta jokainen sen kokee vuorollaan.
Surunpisaroita yöhön hiljaiseen,
kun ystävä on mennyt maahan kaukaiseen.
Surunsävel hiljaa kaikkialla soi,
se soi niin hiljaa ettei aina sitä kuulla voi.
On sydämessä jossain, paikka tiedän sen,
jossa ihminen tuntee rakkauden.
Siellä asuu aamu ja lämpö auringon,
mutta aivan liian lyhyt tuo hetki on.

Hevosista parhaat pääsee paikkaan salaiseen
Paikkaan, jota kirkkaimmat tähdet valaisee
Paikkaan, jossa puhtaimmat vedet virtailee
Siellä vanhat, sairaatkin kuin varsat kirmailee
Siellä ei voi koskaan tulla synkkä yö
Ja aikaa ainoastaan kissankellot mittaa, lyö
Maistuvinta ruohoa kasvaa kedot, haat
Pehmeimmät astella on suuret mannut, maat
Sinäkin voit päästä käymään paikkaan salaiseen
Kun muistojesi arkun kannen hiljaa aukaiset
Voit mielessäsi tuntea, se laukkaa luokses taas
Painaa päänsä lähelles ja sulle hirnahtaa.

Maailman rumin ankanpoikanen, josta kuoriutui suuri persoona, joka nätrri iloiselta ja kauniilta.

Meidän ruuna lähti saappat jalassa elämänsä kunnossa, mutta äkisti sairastuneena.

Hevonen oli se joka kuunteli kaikki ilot ja surut sekä näki mun myrskysimmät vuodet.

Nakkia saa kiittää siitä, että itse olen tätä kirjoittamassa. Se nosti sängystä ylös.

Nakki oli parhaimmillaan lasten, että aloittelijoiden kanssa. Kun pieni ratsastaja menetti tasapainon ruuna aina huolehti, ettei kallis lasti tipu maahan.

Nakki oli välillä itsesuojelu vaistoton ja suuri egoinen persoona. Sen liike oli persoonaallinen ja sen luonne oli kultaa. Ja se jaksoi ilahduttaa, vihastuttaa ja rakastuttaa

Se oli persoona. Se osasi olla hankala, mm lätäköiden ylitys ja kura oli liikaa. Pellolla se saattoi pukittaa ja koittaa lähteä liian lujaa. Se kuunteli aina käskyjä hidastaa(lukuun ottamatta yhtä kertaa) Se oli se mikä piti jalat maassa ja se oli paras kaverini vuosia.

Se jaksoi yrittää parhaansa aina ja antoi mulle mahdollsiuuksia tuntea ylpeyttä omaan kädenjälkeen.

Heitit sydämen yli niin Nakki tuli perässä..

Ainakin yleensä....

Nakki vaihtoi mun kanssa kolmelle eri tallille ja sen kanssa kaipaamaan jään sen kylmäpäisyyttä kuinka se oli ok uusissa paikoissa. Ja sitä kuinka paljon sen luonne muuttui jokaisen tallin kohdalla.